Tiistaina olin rakkaan opiskelutoverini publiikissa kuuntelemassa hänen pitämäänsä valmistuvan opiskelijan puhetta. Rivissä itkimme hänen kauniille sanoilleen opintojen loppumisesta ja ystävyydestä. Miten saadut ihmissuhteet ovat olleet yliopistoajan suurin anti. Vaikka oli mahtavaa olla ystävän juhlassa, se oli samalla eräs konkreettinen hyvästien paikka. Tämä elämänvaihe, opiskeluelämä siihen kuuluvine ihmissuhteineen, alkaa olla tässä. Väkisinkin tulee itku.
Olen potenut huonoa omaatuntoa siitä, että suren Kuopioon muuttoa. Muutto on kuitenkin asia, jota olen pitkään toivonut ja halunnut ja josta olen omalla tavallani iloinen. Olen yrittänyt ajatella positiivisesti ja työntää negatiiviset ajatukset pois mielestäni. En ole halunnut valittaa liikaa. Tällä viikolla tuli sitten mitta täyteen. Annan itselleni luvan surra ja angstata. Luultavasti siten pääsen asiasta nopeammin yli. Ihmiset, nyt minulla on virallinen suruaika!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti